Me ollaan siis kohta eletty neljä viikkoa ja täytyy sanoa, että pikkasen helppoa on pikkupuudelin elämä...tai sitten ei. Eipä meillä vielä kovin paljon ole kokemuksia maailmasta mutta sanotaan näin, että se mitä ollaan tähän mennessä koettu. 

Siis ette usko, mutta meillä taitaa olla kaksi äitiä. Juu, uskokaa vaan. Toiselta ei kyllä tule sitä uskomattoman ihanaa elämäneliksiiriä eli maitoa (tai jos nyt totta puhutaan, kyllä sitäkin on onnistuttu heruttamaan ). Mihinpä me ei pystytä, kysymme vaan. Meidät pestään kahden valkoisen äidin avustamana monta kertaa päivässä eli me ollaan yleensä siis aika puhtaita.

Tähän ei lasketa nyt sellaisia ikäviä kokemuksia että se kaksijalkainen nainen on kehdannut viedä meidät johonkin märkään ja outoon paikkaan joskus. Siis me ei ymmärretä mitä väliä sillä nyt on jos on joskus jotain kakkaa jaloissa tai jopa ehkä hieman muuallakin, kun siihen on saattanut kellahtaa kumolleen? Sitten jollakin pehmeällä puunataan jotta ei tarvisi märin karvoin olla. Ei siis mukava kokemus tuo! Toivottavasti ei tulevaisuudessa tarvitse sellaisia kokemuksia lisää kerätä. Me luullaan ainakin, että kyllä se osuus helpottaa. Että saa olla ihan taivaan lintuna ja luojan luomana, ihan oma itsensä kaikkine karvoineen päivineen. Tähän me luotetaan ja uskotaan vahvasti. Me kyllä kuultiin jotain jostakin konetuksesta viikonloppuna, mutta eiköhän se koske siis ihan tuota isäntää,sen pitänee ajaa varmaan karvoja naamasta. Vaikkakin sitäkään me ei siis tajuta...Luonnollisuus on valttimme. 

Ja se kaksijalkainen nainen, siinäpä vasta tapaus. Se aina ääntelee meille, puheeksikin sitä on kuultu sanottavan. Höpöttää kaikkea ihan turhaa. Niinkuin meitä nyt kiinnostaa kuulla, että oooottepa te niin ihania vauvoja, katsokaa miten isoja ja taitavia ne on, katsokaa miten ne leikkii..toki kyllähän se on ihan ok kuulla olevansa sellainen, kuin normaali koiranpentu on, mutta KISSA KIITOKSELLA ELÄÄ, ei siis selvästikin maailman ihanimmat, kauneimmat, söpöimmät, uteliaimmat, viisaimmat, taitavimmat koiranpennut. KYLLÄ ME SE JO TIEDETÄÄN. 

On siinä naisessa jotain ihan hyvääkin, jos ei tuosta kehumisesta ja juttelusta pisteitä pois viedä. Siis se on alkanut tarjoilla meille jotain herkullista mössöä. Se maistui ensin  hieman oudolle, mutta tänä aamuna se oli jo ...mielettömän hyvää. Eilen me saatiin sitä herkkua kahdesti, mutta tänään kuulemma on tarjolla useamman kerran. Siis ihan uskomaton tuuri, että tälläiseen paikkaan päädyttiin. Luvassa voi olla kuulemma jotain muutakin. NAM! 

Unethan meille siis maistuu ja hyvin. Uskotteko jos kerrotaan, että viime yönä emme ekaa kertaa syöneet kertaakaan? Illalla joskus 10 aikaan ja aamulla ennen kuutta ja sen jälkeen päätettiin jatkaa vielä uniakin puoli kahdeksaan. 

Yksi huono asia tässä herkkutarjoilussa kuitenkin on ja se on se, että meidät nostetaan ulos..juu, kuulitte oikein. Hieman kostea se maa on ja meitä suututtaa se. Onneksi se ei aina ole ollut kostea! Mutta hyväksyttävähän se on, koska sitten sitä herkkua saa. Tänä aamuna siis myös. Ja kaikenkukkaraksi, äidin maitobaari aukeaa. Ja se on se maailman paras hetki. Silmätkin on ihan suljettava ja keskityttävä ihan siihen hetkeen. Eikös sitä kutsuta hetkessä elämiseksi, pysähtymiseksi. Ja se me osataan, vaikkakin totuuden nimissä on myönnettävä, että vauhtimme nousee koko ajan. 

Mitäköhän se äiti sanoo kun tajuaa että osalla alkaan tuntua jo hampaat? Siis eihän me niitä aiota äitiin testata. Se on ainakin aikomus. 

Nytpä tuli mieleen, että yksi asia on kyllä nyppinyt hieman. Meidän ihanat tassuissa olevat piikit lyhennettiin. Mitä ihmettä! Niillä sai hyvin tartuttua joka paikkaan ja sitten TAAS se nainen tulee ja kehtaa niitäö nipsaista. Ja hei, kuultiin, kun se eilen sanoi, että taas ovat niin pitkät! EI EI EI! Ei se meitä haittaa yhtään. 

Meillä on tulossa ihana viikonloppu. Meitä tuleen ihastelemaan ja siis jo tänäänkin kuulemma. Kunhan saa rapsuja, koska niistä me jo tykätään ja muuten, sylistäkin tykätään, niin ihan ok. Tulkoot vaan, kyllä me se kestetään. Joskin, sitä me mietitään, että miksi ne meitä tulee katsomaan? Onhan noita koiria maailma täynnä ja me asutaan ainakin täällä noiden kanssa, joihin me ollaan jo totuttu! Siis todellakin.