Minä olen jo pitkään halunnut pentuja (ainakin siis reilu 2 kk), siis vauvoja. Kukaan ei ota minua kuitenkaan tosissaan. Minä olen yrittänyt kertoa kyllä minun varamammalleni ja varaiskälle, että nyt olis niinku oikeesti tarve, tarve saada omia, pieniä, tuhisevia nökkösiä, joita hoitaisin siis ihan täysillä.

Olen viestittänyt siitä eri tavoilla, joista jo tyhmänkin pitäisi jutun juuri tajuta, mutta tyhjille seinille on menneet nuo yritykset ja kommunikoinnin perusasiat. Olen muunmuassa hoitanut hyvin esimerkillisesti minun varavauvojani, jopa tuntikausia. Jos siitä ei hoksaa niin mistä sitten? Kysyn vaan. 

Olen myös öisin ja jopa päivisin vinkannut varaperhettäni esittämällä alkavaa synnytystä, jolloin piiloudutaan vaikkapa sängyn alle, mahdollisimman pieneen koloon, jossa on turvallista pennut maailmaan pyöräyttää! Mutta ei niin ei. Minusta tuntuu, nyt kun tätä kirjoitan, että ei noin hölmöjä voi edes ollakaan? Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä, että minun tarpeeni huomataan ja eritotetn siihen vastataan. En minä niin tarkka sentään ole minun, hm..tiedättehän te. Kyllä olisi lohjennut, jos palkkana olisi ollut oma tuhiseva lapsikatras. Värillä ei ole väliä mulle, eikä kyllä totta puhuen millään muulla kuin äidiksi tulemisella. 

No, tätä ette usko!!!! Minun omasta tytöstä on sitten tullut äiti! Mitä? Onko ne ihan sekaisin? Aavistelin asiaa tuossa jo pari kuukautta sitten, sillä nenä mulla toimii, niinkuin toki kaikki muukin. En vain ole oikein halunnut asiaa halunnut uskoa, sillä kuka on nyt niin JÄRJETÖN, että suunnittelee äidiksi jotain keskenkasvuista,villiä ja kypsymätöntä tyttöstä.

Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä. Ihan sama, vaikka se on kuinka terve ja kuinka nätti. Kyllä kokemuksellakin pitäisi olla joku merkitys. Se on vaan minun mielipiteeni ja olenhan minä jo ..hei, kasvattanut 19 lasta. Kuka voisi siis olla parempi äiti?

Olen joutunut kovasti pitämään puoltani siitä, että minutkin huomataan täällä arjessa. Aina joku oli tuon tytön mahaa rapsuttamassa ja kyselemässä kuinka se voi? Haloo, kait multakin vois jotain kysyä? Onko minusta tullut vain itsestään selvyys tässä perheessä, mietinpä vain? Onko tämä teidän mielestänne oikeaa kohtelua näin loistavalle isovillakoiralle, äidille vailla vertaa. 

Viikonloppuna sitten tapahtui. Siis tää on niin järkyttävää, etten ole syönyt kohta kolmeen päivään mitään. Mutta mitäs sitä sanotaan? Koskaan ei nainen voi olla liian laiha. No, tuosta en osaa sanoa, mutta jos mieleni on järkyttynyt, en kerta kaikkiaan saa ruokaa kurkustani alas. Se on vaan ikävä fakta. 

Tyttäreni, jota siis myös Auneksi haukkuvat, päätti sitten tekaista niitä pentuja maailmaan, joita itse olisin halunnut. Siis, kuulitte oikein. Olin kieltänyt tämän ikävän tosiasian itseltäni, mutta pakkohan se oli jo tässä vaiheessa myöntää, että näin on käynyt. Edelleenkin haluan korostaa, että ei tässä perheessä aina järki edellä asioihin mennä (koska minä olisin ollut paljon parempi vaihtohto, siis ihan järkisyistä: kokemus, ulkonäkö, luonne, kokemus). 

Perjantain ja lauanatain välisenä yönä en saanut siis oikein nukuttua. Ainakin uneni oli katkonaista, sillä Tyttäreni oli hyvin levoton. Läähätti ja kehtasi jopa vinkua. Itsepähän oli itsensä tuohon tilanteeseen saattanut. Olisi vaan kertonut perheelleen, että ei, käyttäkää tuota kokenutta narttua. Ei mua. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että tyttäreni kehtasi olla minua tottelematta ja tehdä oman päänsä mukaan. No, niin makaa kuin petaa. Vai miten se meni. Valitse itse, maksa kassaan. Kyllähän näitä riittää. 

Minuakin alkoi siis hieman hermostuttaa lauantaipäivän aikana. Eihän tuosta tule yhtään mitään. Jos minä olisin ollut tuossa tilanteessa, olisin vauvat jo ajat sitten pyöräyttänyt maailmaan kainalooni. Onneksi muistini on aika lyhyt, sillä oliko se niin, että viimeksi avauduin vaivaiset 18 h, mutta nehän unohtuu varsin pian, niinkuin kaikki äidit tietää. 

Tosiaan siis, kaikkein kamalinta on tässä se, että minua ei päästetty katsomaan, kun minusta oikeasti tuli isoäiti. Tiedän tiedän, eihän sitä usko kukaan. Viisivuotias (okei, kesällä 6) muka isoäiti. No, ainakin ole nuorekas sellainen.

Kuulin vaan, että vauvat itkee ja minulle alkaa tulla aikamoinen hätä. Härregyyd, eihän se osaa edes hoitaa noita pentuja. Ja ne hajut, niin tuttuja ja tiedän mitä ne tarkoittaa. Minun oli pakko siis itsekin alkaa itkeä. Juu, en yleensä siis itke todellakaan, mutta tää oli jotenkin niin pelottavaa ja samalla ihanaa, että kaippa sitä voi tälläinen kokenut mammakin vielä kyynelehtiä. 

Ja se homma kestää. Kuulen, että viisi on syntynyt. Kuulitte oikein, vain viisi. Missä se kuudes luvattu on? Miksi ei mitään tapahdu? Voi että, kun pääsisin auttamaan, niin kertoisin kuinka tuo homma hoidetaan. Eikö ne tajua yhtään mitään? Mulla on nyt siis jo niin hirveä olo, etten voi sanoin kuvailla. 

Minut teljettiin tänne Hennan huoneeseen. Luitte siis oikein. Ne lähti jonnekin. On se kumma, ettei ole sen verran tajua? Kuka nyt vastasyntyneitten kanssa ulos lähtee? Voi hyvä ihme. Onneksi pääsin pois tästä huoneesta, mutta jopa ne viipyy? Olen siis jo ihan sekaisin. Itken ja etsin tytärtäni ja niitä ihanalta tuoksuvia vauvoja. 

Kyllähän ne kotiin tulivat lopulta. Kuulin vain, että jotain leikkauksesta puhuttiin ja nyt vauvoja onkin kuusi. Luojan kiitos kaikki oli siis hyvin. Edelleenkään en siis pääse niitä edes katsomaan. Yritän kyllä kurkkia oven alta ja onnekseni saan edes hajuja. Mutta ketä tuo lohduttaa? Ei ainakaan minua. Yritän siis edelleen kertoa, että voisin auttaa. Mutta kelpaako apuni??? Ne luulee, että MINUN TYTTÄRENI olisi minulle vihainen? Onko ne menneet päästään sekaisin? Minun ON PAKKO PÄÄSTÄ katsomaan noita vauvoja. Onko ne minkä värisiä? Onko ne yhtä söpöjä kuin luulen tai oletan? Ei lienee yhtä söpöjä kuin minun, mutta onhan niillä minunkin geenejäni aika paljon. Ja en siis liioittele yhtään. 

Yö meni huonosti, minulla. Jouduin tuon varamammani kanssa alakertaan nukkumaan ja pääsyni estettiin PORTILLA pentujen luokse. Kuulitte oikein. Törkeää kohtelua isoäidille. Olen hieman loukkaantunut kohtelustani. 

Mutta kaikkein parasta oli se, kun eilen pääsin katsomaan noita ihanuuksia ekaa kertaa. Ne olivat valkoisia. Ja myönnetään, söpöjä kuin karkit. Tunsin itseni kyllä hieman loukatuksi, sillä jouduin olemaan hihnassa niitä katsoessani. Kuulin, kun ne pohtivat, että pitää olla varovainen, koska ei voi tietää mitä tyttäreni tekee? Onko se minulle vihainen? Mitä!!!! Ei todellakaan ole, kyllä minä en tiedän. Me ollaan niin läheisiä ja tyttäreni kyllä tietää, että jos minä jotain osaan, niin hoitaa vauvoja. Sain haistaa pentua ja se oli liian ihanaa. Pentulaatikkoon en päässyt, mutta oottakaapa vain, kyllä minä ne vielä siihenkin suostuttelen. Ne pohtivat myös (tätä en voi oikeasti edes sanoa ääneen, koska olen sydänjuuriani myöten järkyttynyt) että entäs jos minä jotakin pennuille tekisin?????? En sano enempää....tiedätte kyllä ja kysynpä vaan että miltä teistä tuntuisi. Järjettömät epäilyt ja kohtuuttomat syytökset. No, näkivätpä nyt ainakin totuuden. 

Ja kaikkein ihanin hetkin oli tänä aamuna. Isoäiti eli siis minä pääsin mummojen hommiin. Sain käydä kopassa. Asetuin todella rauhallisesti siihen pentusten viereen ja pesin niiden pyllyt. Hellästi of course (osaan siis kieliäkin) ja tyttärellenikin se sopi. Että siinä näitte, KUKA ON SIIS PARAS MUMMO? Uskoisin, että kyllä minä tänäänkin sinne pentusten luo pääsen ja voin osoittaa olevani oikea pullantuoksuinen isoäiti (okei, herkkuluun, koska koirat ei syö pullaa) joka rakastaa näitä pentusia niikuin omiani. 

Kaikille isoäideille siis terkkuja, sillä minäkin olen nyt sellainen. Nyt minä tajuan, miksi ne aina hössöttää niiden lastenlapsien päälle.