Niin, perjantaina se sitten alkaa..matka uusiin koteihin. Toisaalta olen helpottunut, mutta toisaalta tuntuu surulliselta. Se helpottaa, että tietää pentujen päätyvän hyviin koteihin. Vain yksi tyttö on enää ilman omaa uutta kotia ja uskonpa senkin kodin löytyvän pian, sillä on nämä niin ihania vauvoja.

Aika on mennyt niin pian että ei voi uskoakaan. Alkujärkytyksen koettuani kaikki on koko ajan sujunut vain helpommin ja sutjakammin. Nyt pennut on jo kuin mini-isovillakoiria ja vahvempia ja nopeampia ja valmiita siis omiin koteihinsa. Saas nähdä joudutaanko täällä päässä kyyneleitä valuttamaan vaan päästäänkö eron hetkistä ilman kyyneleitä?

Inhimillistäminen on se sana, jota yritän hakea: pennut ovat minulle kuin pikkuihmisiä. Kuvittelen pentujen tuntemaa tunnemylläkkää ja pelkoa, kun omat sisarukset ja äiti ei olekaan enää tukena vaan on vain luotettava omiin, uusiin laumanjäseniin. Kuinka avuttomia nuo koiravauvat ovatkaan? Miten ne selviävät järkytyksestään? Nyyh!!!!! Nyt menee liian pitkälle nämä minun ajatukseni, tällä tavalla saan vain entistä pahemman mielen ja sitä haluaisin välttää..

Nyt täytyy nauttia näistä hetkistä, kun pienet sydänystävät ja minun karvarakkaat ovat vielä kotona, äidin hellässä huomassa. Nytkin ne ovat jo aamuriehunnat suorittaneet pihalla ja on syöty aamuruoka. Tällä hetkellä on uniaika ja kasvun hetki siis...